Pekka Hassinen: Pakoranta (romaanin kansi, cover of the novel)Nämä sivut olivat alun perin englanninkieliset ja esittelin niillä valokuviani (ks. alas). Nyt esikoisromaanini Pakoranta (julkaisupäivä 3.7.2020) ja suomen kieli valtaa domainin – ainakin joksikin aikaa. Kuvista en täysin pääse nytkään, romaanissakin on neljä mustavalkoista kuvaa. Ja ne ovat juuri noita kuviani kailoista, luontoartefakteista, jotka liukuvat kuin ajatus, vain veden pintajännityksen varassa, sen häilyvällä kalvolla, elementtien loputtomassa rajankäynnissä. Romaanin päähenkilö, opintojaan päättävä filosofian opiskelija, keksii ne ja uppoutuu niihin lievittääkseen ahdistustaan...

Jotain kauheaa on tapahtunut, ja uimavalvojan kesätyöpaikasta on tullutkin nuorelle miehelle pakopaikka. Työnjohtaja Syväsalmi – kaasuttaessaan matkaan toiselle yleiselle uimarannalle – oli nähnyt hänet vain kuljeskelemassa kohti vettä eikä voinut aavistaa että Juhani asui siellä, tyhjällä rannalla, oli asunut jo kolme päivää.

Ranta on teoksen nimen mukaisesti pakopaikka tuona kylmänä, vain kahden hellepäivän kesänä. Romaanista kehkeytyy paitsi omalaatuinen trillerimäinen rakkaustarina, myös luontorunoelma. Ennen kuin mennyt palautuu Juhanin mieleen ja tapahtuneen taakka tavoittaa hänet koko painollaan, ajan vankilassa, veden äärellä hän on kehittänyt aivan uudenlaisen suhteen ympäröivään luontoon. Juhanilla on mikrologinen katse, jollaista tapaa pienillä lapsilla. Aikuisella Juhanilla sen syntyminen vaatii sekä aistista herkistymistä että piintyneiden mieltämistapojen destruktiota. Rannalla olon käsin kosketeltavuudessa välähtelee siellä täällä merkkejä hänen ajattelustaan, joka on saanut vaikutteita Theodor Adornon ei-identtisestä ja Maurice Merleau-Pontyn myöhäisfilosofiasta.

Mutta luonto ja ihmistekoinen sekoittuvat. Kaikkialla on ihmisen jälkiä, ja toisaalta ihmistekoisessakin on luontoa. "Artefaktin luonto" sotkee tehokkaasti suunnitelmamme, kun esineet menevät rikki ja kadottavat informaatiotaan. Edes tiedetystä tehty ja tehdystä tiedetty ei lopulta ole hallussamme. Juhanin taitellessa kailoja ja laskiessa niitä veden kalvolle yksinkertainen, luonnosta napsaistu lehti osoittaa tämän totuuden hänelle. Yksilöllinen lehti saattaa vastustaa taittelunsa pakkokeinoja ja toisaalta ohjata Juhanin rakenneuumoiluja oikukkaisiin suuntiin.

Ironia on siinä, että kaikesta tästä huolimatta kaila ja alkuperäinen kokemus kesytetään. Juhanin sijaistoiminnon ja pakkomielteen myötä kailoista tuleekin "kailateknologiaa". Kirjoitin kailat romaanin kokonaisuuteen hieman parodiseksi sivilisaatioallegoriaksi siitä, miten symbolinen ottaa vallan aineellisesta. Elämyksellinen ilmiö siirtyy spektaakkelin kuvatuotannoksi, kunnes se on kohdattavissa vaikka vain "kailakielenä" tai – kuvaa ja kieltä yhdistäen – pelkkänä kailan logona.

Kaila siirtyy kohti symbolista, mutta pienikin liikahdus symbolisen alueella saattaa synnyttää katastrofin aineellisessa, ruumiillisessa, luonnossa. Rantakivellä otettujen kyykkyasentojen manufaktuurista alkunsa saanut kailateknologia on valmis näkemään kaislikon vain tuotannollisena resurssina. Kailamalleja syydetään nyt veden kalvolle kuin moderneja artefakteja kaatopaikalle – lyhyen elämyshakuisen käytön jälkeen. "Kailatalous" on tarvittaessa valmis vaikka tekemään selvää lähtökohdastaan ja olemassaolonsa edellytyksestä, kaislikosta.

Juhani on ryöstöviljellyt kaila-sijaistoiminnon loppuunsa, eikä se enää peitä sitä että hän itse on lopussa. Rannalla pakoilun syyn on pakko tavoittaa Juhani. Hänen avopuolisoaan Annia kuvaavat katkelmat ja vihjeet purkautuvat viimein kertomuksen vuona. Mustasukkaisuuteen, rakkauden ideaaleihin ja perversioihin tuntuu sisältyvän sama valhe kuin välineelliseen järkeen: Joka hetki Anni oli poissa. Juhanilla oli vain ilmaa – ja vettä, ja maata. Yllin kyllin kaikkea sitä, minkä puuttumisesta heidän suhteessaan hän oli valittanut Annille. Rakastavaiset piinaavat toisiaan toistensa pään sisuksella. Se on kuin tieteen kuvitelma puhtaista ideoista tai yhteisestä kielestä, joka jaettiin ilman välittäviä elementtejä, ilman kaikkea sitä, mikä kumminkin oli tehnyt heistä ainutkertaisia toisilleen.

Puolitoista vuotta sitä kesti ja kauemminkin, ja he luulivat ettei se koskaan loppuisi, että vain elettäisiin noilla rinnoilla ja rintakehillä, noilla lantioilla, noilla vatsoilla ja hävyillä, noilla reisillä, säärillä, noilla pakaroilla, olkapäillä, kainaloilla, noilla hiuksilla, neljällä silmällä, kahdella suulla.

Pakorannassa psykologia tulee lopussa, näin se ei sekaannu liiaksi luontoon. Ensimmäinen versio kirjasta keskittyi rantaan ja Juhanin luontokokemukseen. Silja Hiidenheimo Teos-kustantamosta kiinnostui käsikirjoituksesta ja kutsui minut Vilhonkadullekin. Tein toisen version, jossa psykologia otti vallan luonnosta. Silja oli jo kuollut ja toinen versioni luvalla sanoen kelvoton. Vasta kolmannella kerralla onnistuin mielestäni yhdistämään psykologian rannan maailmaan, omalaatuisen rakkaustarinan luontorunoelmaan. Sain idean lukiessani Thomas Bernhardin romaania Vanhat mestarit. Käsikirjoitus vakuutti heti Warelia-kustantamon Marko Vesterbackan.

Tiedekunta hyväksyi poikkeuksellisesti sanataideteoksen, Pakorannan kulttuurifilosofisen väitöskirjakäsikirjoitukseni liitteeksi. Esitarkastuksessa olevan käsikirjoitukseni työnimi on Ero ja immersio: tutkimus artefaktin ongelmasta ja aineellisen ja symbolisen sekä luonnon ja kulttuurin suhteista


Hankasalmella (vuokramökkeilemässä) 10. 7. 2020
Pekka Hassinen

PS Keskiviikkona 26.8.2020 sain tutkimukselle, jonka liitteeksi esikoisromaanini Pakoranta hyväksyttiin, virallisen väittelyluvan. Pandemian takia väitöstilaisuus siirtyy keväälle.

PS2 Kiitän Alfred Kordelinin säätiötä tuesta.





Pekka Hassinen: 'Hybridit sumussa' (2), Lambda print, 100 x 66 cm Pekka Hassinen: 'Varjon kaltainen', Lambda print, 100 x 66 cm
Pekka Hassinen: 'Hybridit sumussa' (3), Lambda print, 100 x 66 cm
Pekka Hassinen: 'Kaila - technology of eternity', 2003, Lambda print, 95 x 84 cm
Artist's CV
Pekka goes digital: Fine art cellphone photos

From the Vacillating Boundary between the Elements...

At first sight it is nothing much - a bent leaf floating on water. And yet its success in balancing between two elements is like an illustration of the weak physical force said to hold the entire universe together.

I call it "kaila". As far as I know I'm the only person in the world making these artefacts, which I have created. The kaila is completely artificial, but only a moment ago the same leaf still grew on its stem, part of nature. Now it is no longer alive, but not yet dead either. As an entity it is situated somewhere between organic material and the inanimate world, and it could be called a "livject", only a few of which are known to our culture: a bridal bouquet, a birch whisk, a laurel crown. The kaila combines a curve and a crease, a circle and a pyramid of emptiness, a bow and a string. The kaila is also of the world of the mind, for it is an aesthetic object and a means for meditation.

The bulrush was the basic motif of one of our oldest visual languages, in ancient Egypt. As I bend a kaila and lay it on the water, it symbolises both a lack of direction and the remnants of our civilisation's hubris.

Pekka Hassinen: 'Wood club rush pointing at the four elements', Lambda print

Wood club rush pointing at the four elements. This work was purchased by Jorvi Hospital Art Collections of Finland. (It's also on the cover of Pakoranta, the first novel of an author.)