Pakoranta (julkaisupäivä 3.7.2020) ja suomen kieli valtaa domainin – ainakin joksikin aikaa. Kuvista en täysin pääse nytkään, romaanissakin on neljä mustavalkoista kuvaa. Ja ne ovat juuri noita kuviani kailoista, luontoartefakteista, jotka liukuvat kuin ajatus, vain veden pintajännityksen varassa, sen häilyvällä kalvolla, elementtien loputtomassa rajankäynnissä. Romaanin päähenkilö, opintojaan päättävä filosofian opiskelija, keksii ne ja uppoutuu niihin lievittääkseen ahdistustaan...

Jotain kauheaa on tapahtunut, ja uimavalvojan kesätyöpaikasta on tullutkin nuorelle miehelle pakopaikka. Työnjohtaja Syväsalmi – kaasuttaessaan matkaan toiselle yleiselle uimarannalle – oli nähnyt hänet vain kuljeskelemassa kohti vettä eikä voinut aavistaa että Juhani asui siellä, tyhjällä rannalla, oli asunut jo kolme päivää.

Ranta on teoksen nimen mukaisesti pakopaikka tuona kylmänä, vain kahden hellepäivän kesänä. Romaanista kehkeytyy paitsi omalaatuinen trillerimäinen rakkaustarina, myös luontorunoelma. Ennen kuin mennyt palautuu Juhanin mieleen ja tapahtuneen taakka tavoittaa hänet koko painollaan, ajan vankilassa, veden äärellä hän on kehittänyt aivan uudenlaisen suhteen ympäröivään luontoon. Juhanilla on mikrologinen katse, jollaista tapaa pienillä lapsilla. Aikuisella Juhanilla sen syntyminen vaatii sekä aistista herkistymistä että piintyneiden mieltämistapojen destruktiota. Rannalla olon käsin kosketeltavuudessa välähtelee siellä täällä merkkejä hänen ajattelustaan, joka on saanut vaikutteita Theodor Adornon ei-identtisestä ja Maurice Merleau-Pontyn myöhäisfilosofiasta.

Mutta luonto ja ihmistekoinen sekoittuvat. Kaikkialla on ihmisen jälkiä, ja toisaalta ihmistekoisessakin on luontoa. "Artefaktin luonto" sotkee tehokkaasti suunnitelmamme, kun esineet menevät rikki ja kadottavat informaatiotaan. Edes tiedetystä tehty ja tehdystä tiedetty ei lopulta ole hallussamme. Juhanin taitellessa kailoja ja laskiessa niitä veden kalvolle yksinkertainen, luonnosta napsaistu lehti osoittaa tämän totuuden hänelle. Yksilöllinen lehti saattaa vastustaa taittelunsa pakkokeinoja ja toisaalta ohjata Juhanin rakenneuumoiluja oikukkaisiin suuntiin.

Ironia on siinä, että kaikesta tästä huolimatta kaila ja alkuperäinen kokemus kesytetään. Juhanin sijaistoiminnon ja pakkomielteen myötä kailoista tuleekin "kailateknologiaa". Kirjoitin kailat romaanin kokonaisuuteen hieman parodiseksi sivilisaatioallegoriaksi siitä, miten symbolinen ottaa vallan aineellisesta. Elämyksellinen ilmiö siirtyy spektaakkelin kuvatuotannoksi, kunnes se on kohdattavissa vaikka vain "kailakielenä" tai – kuvaa ja kieltä yhdistäen – pelkkänä kailan logona.

Kaila siirtyy kohti symbolista, mutta pienikin liikahdus symbolisen alueella saattaa synnyttää katastrofin aineellisessa, ruumiillisessa, luonnossa. Rantakivellä otettujen kyykkyasentojen manufaktuurista alkunsa saanut kailateknologia on valmis näkemään kaislikon vain tuotannollisena resurssina. Kailamalleja syydetään nyt veden kalvolle kuin moderneja artefakteja kaatopaikalle – lyhyen elämyshakuisen käytön jälkeen. "Kailatalous" on tarvittaessa valmis vaikka tekemään selvää lähtökohdastaan ja olemassaolonsa edellytyksestä, kaislikosta.

Juhani on ryöstöviljellyt kaila-sijaistoiminnon loppuunsa, eikä se enää peitä sitä että hän itse on lopussa. Rannalla pakoilun syyn on pakko tavoittaa Juhani. Hänen avopuolisoaan Annia kuvaavat katkelmat ja vihjeet purkautuvat viimein kertomuksen vuona. Mustasukkaisuuteen, rakkauden ideaaleihin ja perversioihin tuntuu sisältyvän sama valhe kuin välineelliseen järkeen: Joka hetki Anni oli poissa. Juhanilla oli vain ilmaa – ja vettä, ja maata. Yllin kyllin kaikkea sitä, minkä puuttumisesta heidän suhteessaan hän oli valittanut Annille. Rakastavaiset piinaavat toisiaan toistensa pään sisuksella. Se on kuin tieteen kuvitelma puhtaista ideoista tai yhteisestä kielestä, joka jaettiin ilman välittäviä elementtejä, ilman kaikkea sitä, mikä kumminkin oli tehnyt heistä ainutkertaisia toisilleen.

Puolitoista vuotta sitä kesti ja kauemminkin, ja he luulivat ettei se koskaan loppuisi, että vain elettäisiin noilla rinnoilla ja rintakehillä, noilla lantioilla, noilla vatsoilla ja hävyillä, noilla reisillä, säärillä, noilla pakaroilla, olkapäillä, kainaloilla, noilla hiuksilla, neljällä silmällä, kahdella suulla.

Pakorannassa psykologia tulee lopussa, näin se ei sekaannu liiaksi luontoon. Ensimmäinen versio kirjasta keskittyi rantaan ja Juhanin luontokokemukseen. Silja Hiidenheimo Teos-kustantamosta kiinnostui käsikirjoituksesta ja kutsui minut Vilhonkadullekin. Tein toisen version, jossa psykologia otti vallan luonnosta. Silja oli jo kuollut ja toinen versioni luvalla sanoen kelvoton. Vasta kolmannella kerralla onnistuin mielestäni yhdistämään psykologian rannan maailmaan, omalaatuisen rakkaustarinan luontorunoelmaan. Sain idean lukiessani Thomas Bernhardin romaania Vanhat mestarit. Käsikirjoitus vakuutti heti Warelia-kustantamon Marko Vesterbackan.

Tiedekunta hyväksyi poikkeuksellisesti sanataideteoksen, Pakorannan kulttuurifilosofisen väitöskirjakäsikirjoitukseni liitteeksi. Esitarkastuksessa olevan käsikirjoitukseni työnimi on Ero ja immersio: tutkimus artefaktin ongelmasta ja aineellisen ja symbolisen sekä luonnon ja kulttuurin suhteista

Hankasalmella (vuokramökkeilemässä) 10. 7. 2020
Pekka Hassinen

PS Keskiviikkona 26.8.2020 sain tutkimukselle, jonka liitteeksi esikoisromaanini Pakoranta hyväksyttiin, virallisen väittelyluvan. Pandemian takia väitöstilaisuus siirtyy.

PS2 Kiitän Alfred Kordelinin säätiötä tuesta.

PS3 Tällä välin väitös on hioutunut oikeaksi kirjaksi (Pekka Hassinen: Ero ja immersio. Nykykulttuuri, 2021. 508 sivua. 30 €). Väitöstilaisuus pidetään Jyväskylän yliopiston Vanhassa juhlasalissa (S 212) lauantaina 11.9. klo 12. Tervetuloa! Väitöksen jälkeen tohtorikahvit Tissarin kokoelmasalissa (S 110). Väitöstä voi seurata myös reaaliaikaisena striimauksena osoitteesta https://r.jyu.fi/dissertation-hassinen-110921. Väitöksen lehdistötiedote. Kirjaa saa mm. Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta.